Elokuva jota ei vielä ole tehty

Täytyy tunnustaa, että tätä en tiennyt. Muun muassa elokuvat RoboCop, Total Recall ja Starship Troopers ohjannut alankomaalaissyntyinen Paul Verhoeven on tunnetun kalifornialaisen Jeesus-seminaarin aktiivinen jäsen. Vaikka Jeesuksen elämästä on tehty useita elokuvia, yksikään näistä ei ole realistinen eikä perustu historiantutkimukseen – kenties joitakin Monty Pythonin Brianin elämään sisältyviä välähdyksiä lukuun ottamatta. Verhoevenin pitkäaikaisena haaveena on ollut tehdä todenmukainen elokuva Jeesuksesta. Koska hanke ei toistaiseksi ole ottanut tuulta alleen, Verhoeven päätti julkaista kaksikymmentä vuotta kestäneen intohimoisen harrastuksensa aikaansaannokset kirjana.  Tulos saa myös ammattitutkijan ajatukset virtaamaan.

Verhoevenin pyrkimyksenä on kuoria Jeesuksen elämäntarinasta kaikki spin. Tällä termillä viitataan amerikkalaisessa politiikassa tiedon muunteluun omien tarkoitusperien nimissä. Lisäksi – kuten jo alussa viittasin – Verhoeven haluaa tehdä Jeesuksen tarinasta realistisen. Jollei evankeliumeissa kuvattua tapahtumaa voi muuntaa elokuvan kohtaukseksi ilman erityistehosteita, se ei ole voinut oikeasti tapahtua.

Verhoeven haluaa selvittää, minkälainen todellisuus poliittisen vääristelyn ja myöhempien lisäysten alta paljastuu. Hän siis etsii historiallisesti luotettavaa tietoa. Toisaalta hän haluaa myös kirjoittaa vetävän tarinan, johon elokuvan voisi perustaa.

Verhoeven käy kirjassaan dialogia Jeesus-tutkimuksen kanssa ja perustelee ratkaisujaan. Osa Verhoevenin luomasta tarinasta on minusta historiallisesti hyvin perusteltua, osa taas epävarmaa, mutta mahdollista. Joillekin ratkaisuille ei taas oikeastaan ole muuta perustelua kuin, että se voisi toimia osana kokonaisjuonta.

Verhoevenin kaavailemaa elokuvaa tullaan tuskin koskaan tekemään konservatiivisessa Hollywoodissa. Mahdollisuudet sen toteuttamiseen muuallakin ovat pieniä.  Mutta jos joku sen kaikesta huolimatta haluaisi tuottaa, menisin sen ehdottomasti katsomaan ja ostaisin myös videon. Olisi myös kiinnostavaa analysoida elokuvaa yhdessä opiskelijoiden kanssa. Tätä odotellessa kirja on hyvä korvike.

***

Paul Verhoeven & Rob van Scheers, Jeesus Nasaretilainen. Suom. Mari Janatuinen. Helsinki: Into 2012. Lue arvostelu kokonaisuudessaan verkkojulkaisussa Teologia.fi.Tutustu myös muihin kirjoituksiin teemasta "Popuaarikulttuuri ja uskonto". 

 

Rituaali ja magia

Tammikuun lopulla Aalto-yliopistossa tarkastettiin väitöskirja naisten korujen käytöstä. Taiteen maisteri Petra Ahde-Deal väitteli aiheesta Women and Jewelry - A Social Approach to Wearing and Possessing Jewelry. En ole vielä saanut tätä tutkimusta käsiini, mutta tiedotusvälineille suunnatun informaation valossa se sisältää paljon mielenkiintoista luettavaa rituaalitutkijalle. Tutkimuksen aineistona käytettiin suomalaisten ja amerikkalaisten naisten pitämiä päiväkirjoja korujen käytöstä sekä haastatteluja ja laajaa tarina-aineistoa.

Ahde-Deal etsii korujen käytön sosiaalisia syitä. Hän kiinnittää huomiota siihen kuinka korut yhdistävät menneitä ja tulevia sukupolvia. Korut myös toimivat ihmissuhteiden, perhesiteiden ja elämän virstanpylväisiin liittyvien muistojen välittäjinä. Rituaalitutkimuksen kannalta on kiinnostavaa se, että koruilla on usein tärkeä rooli siirtymäriiteissä.  

Helsingin Sanomien haastattelussa (29.1.13) Ahde-Deal sanoo yllättyneensä kuinka paljon taikauskoa koruihin liittyi. ”Ihmiset kertoivat, että heidän koruissaan on voimaa. Kaikilla naisilla oli voimakoruja tai ainakin he tunsivat jonkun, jolla on. He kertoivat, että silloin kun käyttää tiettyä korua voi rakastua tai tapahtua onnenpotku.”

Siinä se taas on: magia. Ilmiö josta olemme jo paljon keskustelleet rituaalikurssilla mutta josta on niin vaikea saada analyyttistä otetta.  Monet tutkijat haluaisivat päästä irti m-sanasta, koska sen avulla leimataan toisen kulttuurin rituaalit ja uskomukset taikauskoksi. Psykologinen tutkimus osoittaa kuitenkin, että ilmiöt, joita uskontotieteen klassikot kutsuivat magiaksi, ovat yleisinhimillisiä ja motivoivat ihmisten käyttäytymistä yhtä lailla traditionaalisissa kuin kehittyneissäkin yhteiskunnissa.  Sopivin koejärjestelyin ihmiset voidaan saada uskomaan, että voodoo-nuken pistely aiheuttaa tutkijoiden liittolaisen päänsäryn. Pohjoisamerikkalaiset college-opiskelijat osoittavat selkeää vastenmielisyyttä pukea päälleen villapusero, jota on pitänyt (tai jopa vain omistanut) AIDSia sairastava henkilö siitä huolimatta, että pusero on huolellisesti pesty.

Kosketusmagia ei liity vain tabuihin ja välttämisen kohteina oleviin objekteihin. Joihinkin esineisiin liittyy positiivista voimaa – esimerkiksi juuri edellä mainittuihin koruihin. Jotkut ihmiset ovat valmiita maksamaan valtavia summia esineistä tai vaatteista, joita joku populaarikulttuurin suuri idoli on joskus omistanut ja käyttänyt. Kosketuksen voimaa ei ole syytä väheksyä. Jokainen meistä on joskus kokenut sen, että lämmin toisen ihmisen kosketus on antanut voimaa vaikeana hetkenä. Magiaa sekin!

Mikä on rituaalin ja magian suhde? Magia voidaan määritellä rituaalin vaikuttavuudeksi, mutta ihan loppuun asti tämä määritelmä ei kanna. Magia on rituaaleja laajempi ilmiö, vaikka se usein onkin yksi rituaalin aineosa. Rituaalit voivat vaikuttaa myös tavalla, jota klassiset uskontoteoriat eivät kutsuisi magiaksi. Monet kollektiiviset rituaalit perustuvat kehojen yhteisille liikkeille, jotka luovat ja vahvistavat yhteisöllisyyttä. Onko tämä magiaa? Kenties sosiaalista magiaa?

Pitäisikö valistuneen uskonnon rituaaleista karsia magia pois? Rituaalitutkimuksen valossa tällainen olisi äärimmäisen vaikeaa. Tästä seuraa se, ettei uskonto ilman magiaa ole mahdollista tai ainakaan elinkelpoista. Tärkeää olisi kuitenkin pitää huolta siitä, ettei meissä kaikissa asuva mielen magia ruokkisi suvaitsemattomuutta ja pelkoa erilaisuutta kohtaan.      

 

Rituaali ja usko

Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Suvi Ahola kirjoitti joulun alla esseen ”Myös ateisti voi kuulua kirkkoon” ja sai palautetta enemmän kuin mistään aiemmasta kirjoituksestaan 30-vuotisen toimittajauransa aikana.  Kotimaa jatkoi eilen ilmestyneessä numerossaan keskustelua artikkelissa, johon Aholan lisäksi haastateltiin mm. Kirkon tutkimuskeskuksen tutkijaa Kimmo Ketolaa ja piispa Kaarlo Kallialaa. Sekä Aholan essee että Kotimaan kirjoitus olivat sympaattisia ja herättävät paljon ajatuksia myös rituaalitutkijassa.

Ahola kertoo liittyneensä kirkkoon, kun hänen lapsensa halusivat rippikouluun ja kasteelle. Hän ei jäänyt passiiviseksi kirkollisveron maksajaksi, vaan imeytyi mukaan seurakuntansa toimintaan. Hän osallistuu muun muassa vapaaehtoistyöhön ja laulaa kirkkokuorossa.  Mukanaolo seurakunnan aktiviteeteissa ei kuitenkaan ole muuttanut sitä tosiasiaa, että Ahola ei usko Jumalaan.  Ahola arvelee, ettei hän ole yksin epäuskoineen kirkon piirissä. Ainakin jouluaamun jumalanpalveluksessa riittää hänen mukaansa ”tapakristittyjä ja jopa meitä ateisteja.” 

Rituaalitutkimuksen tärkeyttä on perusteltu sillä, että teologiset oppiaineet ovat keskittyneet liikaa uskonnon opilliseen ja ideologiseen sisältöön. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö uskonnollisten uskomusten – mukaan lukien opilliset järjestelmät –  ja rituaalien suhde olisi kiehtova ja olennainen kysymys rituaalitutkimuksessa.

Luonnostelen tässä muutamia näkökulmia siihen, miten rituaalin ja uskon suhdetta voidaan tarkastella. Toivon, että muut kehittävät aihetta eteenpäin.

Rituaalit ovat paljon laajempi ilmiö kuin uskonto. Edellisessä blogikirjoituksessa pohdin ei-uskonnollisia rituaaleja esimerkkinä Linnan juhlat. Rituaalikäyttäytymisessämme on myös piirteitä, jotka muistuttavat eläinten käyttäytymistä lisääntymisen ja reviiripuolustamisen yhteydessä. Evoluutiopsykologisesti voidaan perustalla näkemystä, jonka mukaan rituaalit ovat olleet osa ihmislajin käyttäytymistä jo ennen kuin varsinainen uskonto on astunut kuvaan mukaan.  On myös väitetty, että uskonto edellyttää rituaalia samoin kuin se edellyttää symbolisen kielen olemassaoloa.

Jos siis uskonto edellyttää rituaalia, eikö uskonnotonkin pysty ymmärtämään meissä kaikissa olevaa tarvetta rituaalikäyttäytymiseen vaikkei uskonto hänelle avaudukaan? Kari Enqvist tarkastelee uskonnollista uskoa kirjassaan Uskomaton matka uskovien maailmaan ulkopuolisena ja ihmetellen kuin Liisa ihmemaassa. Ilkka Pyysiäinen – ateistiksi hänkin tunnustautunut – kirjoittaa osuvasti: ”Ihminen voi lopettaa tupakoinnin, alkoholin juomisen ja jopa elää selibaatissa, mutta ani harvoin kuulemme henkilöstä, joka kieltäytyy osallistumasta minkäänlaisiin rituaaleihin.”  Niin uskonnottomilla kuin uskovillakin on siis suuri yhteinen nimittäjä: luontainen taipumus rituaalikäyttäytymiseen.

Signaaliteorian mukaan rituaalit ovat tulleet olennaiseksi osaksi ihmislajin käyttäytymistä siksi että ne edistävät yhteistoimintaa. Rituaalien avulla ihmiset voivat viestiä valmiudestaan osallistua yhteisiin hankkeisiin ja karsia pois vapaamatkustajia. Rituaalit ovat viestintää, mutta kuten antropologi Roy Rappaport toteaa, ne eivät ole vain tapa sanoa jotakin, jonka voi myös ilmaista sanallisesti. Jotkut merkitykset tai tavoitteet voidaan ilmaista paremmin tai yksinomaan rituaalien avulla. Tästä seuraa, etteivät rituaalit vain symbolisesti kuvaa uskonnollisia oppeja tai muita kielellisesti ilmaistavia asioita, vaikka rituaaleilla usein onkin tärkeä tehtävä uskonnollisen tiedon levittämisessä.   

Rituaalit kuitenkin vaikuttavat siihen, mitä me ajatellemme ja viime kädessä sanallisesti ilmaisemme. Keholliseksi kognitioksi (embodied cognition) nimetty tutkimussuuntaus analysoi sitä, miten mielemme ja ajattelumme perustuvat kehollisuuteen. Psykologit ovat osoittaneet, että kehollinen toiminta muokkaa ihmisten asenteita ja arvioita. Usein toistetut rutinoidut rituaalit, esimerkiksi ristinmerkin tekeminen, syöpyvät implisiittiseen ja motoriseen muistiin ja voivat vaikuttaa ihmisessä läpi elämän.  Uskonnot, joiden harjoittamisessa on paljon kehollista rituaalista toimintaa, pystyvät tällä tavoin saamaan lujan otteen ihmisten ajattelusta ja uskomuksista. Luterilaisuus on perinteisesti korostanut jumalauskon merkitystä ja suominut tapakristillisyyttä.

Jouluesseensä lopuksi Ahola siteeraa Ulla-Lena Lundbergin Jää-romaanin vapaamielistä pappia, joka ei tuomitse tapakristillisyyttä toisin kuin hänen seurakuntalaisensa: ”Eikö juuri tapa olekin uskonelämän tuki ja selkäranka? Ehkä on päinvastoin niin, että tapa nimenomaan ruokkii henkilökohtaista uskonnonharjoitusta?”

Rituaalitutkimuksesta saa tukea Petter-papin väitteelle.

***

Jatkan kirjoitussarjaa Maailma rituaalitutkijan silmin tammikuun ja helmikuun ajan. 
Suvi Aholan jouluesseen voi lukea tästä linkistä